Uusi vuosi 2021

Näin taas pärähti uusivuosi 2021 käyntiin, enpä ole nyt hetkeen ehtinyt mitään kirjoitella. Alotetaas pieni kelaus elämää taaksepäin: 2018 laihdutin 30kg campbridge dieetillä, sitten 2019 syntyi toinen poika joka nyt 1v taapero, todettiin myös erittäin vaikea uniapnea ja kaikenkukkuraksi paino pompahti entisiin lukemiin. No joo, se siitä! Mitäpäs te, teittekö uudenvuoden lupauksia? Mä päätin, että yhtäkään lupausta en anna mutta kaikintavoin parempaa yritän saada aikaa. Tuo koronakin alkaa tulla jo korvista ulos, ei tahdo enää jaksaa siitä lukea, joka päivä lehdissä joku lööppi siitäkin aiheesta. Itse kuulun riskiryhmään ja alkanut miettiä rokotteen ottamista, tulin lopulta siihen tulokseen, että minä aion sen itselleni ottaa sitten kun sen aika tulee. Omalla kohdalla vaakakupissa painaa se, että jos en ota rokotetta ja saan koronan niin makaan sairaalassa ja saattaa henki lähteä, vai otan rokotteen ja sairastan koronan lievempänä. Päädyin siihen, että ennemmin otan rokotteen ja selviän vähemmällä kuin sen, että phimmassa tapauksessa lapset jää ilman äitiä ja mies ilman vaimoa. Hui! Kamalia kuvia maalailen seiniin, mutta järjellä pyrin asian ajattelemaan. Sain tammikuulle ajan ravitsemusterapiaan kun sairastaa uniapnea on ylipaino melkoinen ongelma, toivon todella paljon, että saisin siitä motivaatiota laittaa taas nämä perusjutut kuosiin. Tässä on menty aikalailla ylämäkeen ja välillä alamäkeen itseni kanssa. Toisinaan on hyvä olo ja hyvä olla, välillä tuntuu, että ui niin syvissä vesissä. Oppia ikä kaikki! Mulle tää kirjoittaminen on jotenkin terapeuttista, kun saa vapaasti kirjoittaa ilmoille sen mitä haluaa kirjoittaa. Vuosi 2020 oli erittäin raskas, ja masentava jopa ahdistava mutta toivon todella paljon, että vuosi 2021 olisi paljon parempi niin henkisesti, että fyysisesti. Nytkin kun noita uutisia seuraa, kaikenaikaa tapahtuu kaikkea kamalaa, niin pakosta alkaa miettiä, että minkälainen on omien lasten tulevaisuus? Omien lasten eteen sitä on valmis tekemään mitä vain, varsinkin tuo oma erityinen on alkanut pyöriä mielessä enemmänkin. Sekin saa ajattelemaan tätä vuotta jo hieman pidemmälle, kuinka joutuu alkaa terapioista vääntää vai saako ne tuosta vain? Mennäänkö niissäkin helpomman vai vaikeamman kautta? Joskus vain tuntuu, että on helpoin mennä sieltä mistä aita on matalin joka ei välttämättä ole se järkevin eikä paraskaan vaihtoehto. Toisaalta itse toivoisi, että erityislapsiperheet otettaisiin enemmän huomioon, olkoon perheen tilanne millainen hyvänsä. Esim. Omaishoitajuus se käsitetään, että omainen hoitaa omaa puolisoaan tai vanhempiaan, mutta entä ne jotka hoitavat omaa lasta? Ei lapsiomaishoitajista juurikaan puhuta, itse joutuu selvitellä mitä apuja ja tukia perhe voisi saada. Sitten on se pyrokratia, joo olet omaishoitaja mutta kun kriteerit eivät täyty niin et saa sitä etkä tätä tukea, siis WTF?? No toivoa sopii, että meidät omien lasten omaishoitajatkin joskus huomioitaisiin paremmalla tavalla. Tukea mekin tarvitsemme/ansaitsemme. No joo, ehkä nyt taas tuli purettua omia tuntoja taas tauon jälkeen.

MOTIVOI VAI EI ?!?!

Mikä on motivaatio tai mitä se tarkoittaa? Omassa elämässä motivaatio on usein ollut hukassa tai jopa eksynyt väärään osoitteeseen, mutta motivaattoreita on asunnossa kyllä tarkoitan siis omia poikia sekä puolisoani. Aina joka vuosi alkaa buumit kesäkuntoon vuonna se ja se, tai joku muu vastaava buumi. Joo, mulle tuli jonkin verran ylimääräsiä kiloja viime raskaudesta :) tuli syötyä ns. kahden edestä, varsinainen tabu sekin. Sun ei tarvi syödä kahden edestä jos syö terveellisesti ja useasti (5) päivässä, mikä siinä on ettei tuo tartu omaan pääkoppaan sitten millään. Tiedättekö sen ohjelman MyBigFatFabulousLife? Hänellä on sama sairaus kun minulla eli PCOS, oon alkanut seurata sitä sarjaa D-playssä ja oon koukussa. Aivan upea persoona, vaikka onkin isompikokoinen.

Mulla olis taas tavoitteena alkaa pitää parempaa huolta itsestäni, sen urakan aloitinkin hampaista. Hammaslääkäri pelko on nimittäin sen verran korkea, että synnytänkin ennemmin kuin menen hammaslääkäriä tapaamaan. Onnekseni sain omalle kohdalle aivan ihanan naispuolisen hammaslääkärin joka otti pelkoni tosissaan, nyt voin sanoa että kokemukseni ovat parantuneet huomattavasti, vaikka olen edellenkin sinne mennessä pelokas. Niin vain epämukavistakin kokemuksista tulee positiivisia kokemuksia. Yksi asia kerrallaan, en halua alkaa ahnehtimaan sillä silloin kaikki kaatuu kuin korttitalo puhalluksesta. Senkin ymmärtäminen on kestänyt itsellä harvinaisen kauan, mitä enemmän itselleen kasaa paineita ja tekemistä sitä vähemmän saa tehtyä ja edes kiinnostaa tehdä. Jotenka yksi asia kerrallaan :) Mä mietin kauan mun motivaatio-ongelmia ja oon tullut siihen johtopäätökseen, että olen itse se motivaatio-ongelma. Minä itse estän itseäni tekemästä hyvää itselleni, ja miksi? Kertoisin sen jos tietäisin. Ehkä olen tottunut olemaan tällainen, musta, huomaamaton jne

ehkä on aika olla jotakin aivan päinvastaista?

Oman sairastumisen myöntäminen vai häpeäminen

Mä sairastuin muistaakseni 2016 masennukseen sekä ahdistuneisuuteen, sitä kierrettä kesti aina vuoteen 2019 asti kunnes silloin alkuvuonna sain ns. terveet paperit. Muistan menneeni terveydenhoitajan juttusille, ja sinne kun pääsin aloin itkemään ja sanoin mä en jaksa enää. Siinä oli päässyt kertymään omassa elämässä niin paljon asioita päällekkäin, joita en ollut prosessoinut. Niinpä ne kaikki pamahti kertaheitolla niskaan, ja siinä sitä oltiin masennus diagnoosin ja ahdistuneisuushäiriön diagnoosin kanssa. Meni aikaa ennen kuin itse edes hyväksyin noita diagnooseja, en halunnut näyttää miehelle edes lääkärinlausuntoja niin paljon se hävetti. Pikkuhiljaa siitä hävetyksestä osasi päästää irti, ja alkoi tuntua paremmalta kun myönsi asiat itselleen ja miehelleen mutta perheelle en heti kertonut, jotenkin sen kertominen hävetti. Mä ite ajattelin aluksi, et kuinka niin vahva ihminen voi sairastua johonkin masennukseen? Eihän se oo mahdollista, mutta oli se. Aikanaan kun näistä tuli puhuttua perheen kanssa, moni ymmärsi jollakin tasolla sen oman käytöksen ja eristäytymisen. Mä en siis juurikaan pitänyt yhteyttä kehenkään, varsinkaan omaan perheeseen. Nykyään voin paljon paremmin, oon nyt ollut noin vuoden ilman lääkitystä. Ja itsellä menee ihan hyvin, täydellisyyteen en edes aio pyrkiä. Mitä sekin ikinä tarkoittaa täydellisyys?

Semmoisen muutoksen itsessä huomaan aiempaan minään verrattuna, että oon jonkin verran rennompi, en enää mikään fanaattinen siivousneurootikko enkä siis ole mikään bakteerikammoinen en vain sietänyt epäsiisteyttä. Lasten myötä siihen oppi, että kaiken ei aina tarvi olla tiptop! Osaan nykyään jopa taas nauraa itselleni, sekä nauttia niistä pienistä jutuista. Se suurin muutos minussa itsessä on ehkä se, että nykyisin mua ei kiinnosta tippaakaan mitä muut ajattelee. Sitä ennen mietti kaiken tarkkaa muiden näkökannasta, nyt ajattelen kaiken omasta näkökannasta ja kuuntelen kyllä muiden mielipiteitä mutta lopulliset valinnat/ päätökset teen itse omien päätelmien pohjalta. Jos ajatellaan masennusta sanana? Tulee heti mieleen hulluus, vaikka ne on kaksi eri asiaa! Tai sana Mielenterveys niin heti ajatellaan okei toi on päästään sekasin, vaikka asia ei todellakaan mene niin. Minä pystyn sanomaan sen suoraan, KYLLÄ kärsin masennuksesta joka on sairaus ei tauti! Voisin puhua omista masennus ja ahdistuneisuus kokemuksista vaikka kuinka kauan, mutta taidanpa nyt kuitenkin lopettaa tähän. Kysymykset ja terveiset ovat tervetulleita :)

Vuosi 2020 Uudet kujeet

Uusi vuosi ja uudet kujeet!

Nyt vierähti vähän astetta pidempi tovi, kun ehdin tänne kirjoitella. Nyt kuitenkin sekin on taas korkattu. Tässä nyt pieni muistelo edellisistä tapahtumista, olin siis campbridge- dieetillä vuoden jolloin pudotin n. 30Kg painostani, samoihin aikoihin marraskuussa 2018 koin keskenmenon jonka otin aika raskaasti, sitten maaliskuussa 2019 plussasin uudelleen. Siinä olikin semmoinen pommi, että odotin kaksosia, siinä kävi kuitenkin niin, että toinen oli niin paljon toista pienempi ettei se jaksanut kasvaa vain toinen jaksoi jatkaa kasvua. Saimme siis Marraskuussa 2019 isänpäivänä toisen poikamme. Alkuvuoteen on mahtunut siis perusteellista vauva-arkea, paino asiat alkavat taas tulla ajankohtaiseksi, sillä odotusaikana paino nousi 12kg ja siitä jäi 7kg keskivartaloon. Jollain kumman tasolla tämä kirjoittaminen laukaisee stressiä, tuskin tepsii kaikille mutta mulla se toimii. Ajattelin kokeilla crosstrainer-kotitreeniä, mitä mieltä siitä? Hiihtolomakin siinä vierähti nopeasti, käytiin taas pitkästä aikaa isomman pojan kanssa uimahallissa, ja sekin tuntui taas hyvältä pienen tauon jälkeen. Tässä nyt tällainen pikainen terveyhdys, myöhemmin vähän tarkempia höpötyksiä. Kuulemisiin...

voi marraskuu!

Nyt ollaankin jo marraskuussa, viime kerrasta onkin vierähtänyt jo tovi kun viimeksi olen mitään kirjoitellut. Tämä aika onkin ollut varsinaista vuoristorataa, ylös ja alas. Tämän hetken tilanne on, että paino on noussut n. 5 kg ja tässä noin 2 viikkoa sitten koin keskenmenon. Tuntui kuin matto olisi vedetty taas jalkojen alta, tuntui kuin olisin sumussa kulkenut. Motivaatio on ollut täysin nollissa, ei mitään mielenkiintoa yhtään mihinkään. Tuntuu kuin nyt olisi elävä raato entiseen verrattuna, kaikki jotenkin sekaisin. Tuntuu, että haluaisi vain sulkeutua kotiin eikä tarvis liikkua minnekään. Mies on kuitenkin ihanan positiivinen, josta saa voimaa.
Tammikuussa taas klinikalle ja uutta yritystä kehiin, vaikka se tuntuukin tässä vaiheessa melko kaukaiselta. Toisinaan miettii, mistä saada se motivaatio takaisin joka vielä kesällä oli todella korkealla. Joulukin alkaa häämöttää pikkuhiljaa edessä, onneksi on ihana poika jonka eteen teen mitä vain. Hänelläkin on omat arkiset haasteet, mutta hän saa aina hymyn minun huulille.

heinäkuu...

Heinäkuukin jo puolivälissä, mihin aika menee niin nopeaa? On kuitenkin ollut 
aivan ihania kesäisiä päiviä, vaikka välillä todella tukalan kuuma. Omassa 
projektissani tasapainoillaan sillä 1- 2 kg heitoilla ylös ja alas. Päätinkin pitää 
kesän taukoa koko projektista, ja nauttia kesästä täysillä. Syksyllä taas aika
jatkaa taivalta painonpudotuksen merkeissä. On se vaan niin, että kyllä se 
kehokin lepoa kaipaa, itsellä takana pikkuisen vajaat vuosi todella tiukkaa 
laihdutusta. Mieleeni kuitenkin välillä putkaa se ajatus roikkuvasta nahasta ja
se millä se lähtee pois. Täytyy todenteolla alkaa tekemään treeniä, sen mukaan.Ehkä kun tässä kaikki asiat taivaan ja maan väliltä selviävät, on taas paljon enemmän aikaa tähänkin projektiin. Hiljaa hyvä tulee.

Mieliala, ylös ja alas!

Miten voikaan mieliala mennä melkoista vuoristorataa, ylös ja alas. On hyvä päivä ja todella huono päivä. Kuten alussa kirjoitinkin käymme miehen kanssa lapsettomuushoidoissa ja sairastan masennusta. Kokoajan tuntuu, että saa syödä enemmän ja enemmän lääkkeitä. Milloin tämä loppuu? Toki yritän aina muistaa, että ei kukaan turhaan määrättyjä lääkkeitä syö. Minäkin joudun syömään, masennukseen ja lapsettomuusasioihin. Kuitenkin välillä miettii, millaista elämä olisi ilman yhtään ylimääräistä nappia? Itsekin kuitenkin jo kolmatta vuotta syön lääkkeitä, osaako sitä enää edes kuvitella elämää ilman? Dieettiä yritän kokoajan noudattaaruokavaliolla ja liikunnalla, nekin tuntuvat välillä menevän metsään. Olo on tällä hetkellä aika lailla sekava ja hontelo. En saa oikein mistään kiinni, mistä löytää jälleen se alkuvaiheen 
into ja motivaatio? Eihän elämä voi aina olla ihanaa ja harmonista! Tiedetään! On ylä-Mäkiä ja ala-Mäkiä, nehän kuuluvat elämiseen. Kuitenkin on tunne, että tällä hetkellä oma elämä tuntuu aika tasapaksulta. Onhan se kivaa pohtia tulevaa, mutta miksi stressata siitä. Täytyy oppia nauttimaan tästä hetkestä, ja yrittää löytää päivistä niitä pieniä positiivisia asioita. Siinäpä pieni purkautuminen, jossain vaiheessa lisää :)