Näin taas pärähti uusivuosi 2021 käyntiin, enpä ole nyt hetkeen ehtinyt mitään kirjoitella. Alotetaas pieni kelaus elämää taaksepäin: 2018 laihdutin 30kg campbridge dieetillä, sitten 2019 syntyi toinen poika joka nyt 1v taapero, todettiin myös erittäin vaikea uniapnea ja kaikenkukkuraksi paino pompahti entisiin lukemiin. No joo, se siitä! Mitäpäs te, teittekö uudenvuoden lupauksia? Mä päätin, että yhtäkään lupausta en anna mutta kaikintavoin parempaa yritän saada aikaa. Tuo koronakin alkaa tulla jo korvista ulos, ei tahdo enää jaksaa siitä lukea, joka päivä lehdissä joku lööppi siitäkin aiheesta. Itse kuulun riskiryhmään ja alkanut miettiä rokotteen ottamista, tulin lopulta siihen tulokseen, että minä aion sen itselleni ottaa sitten kun sen aika tulee. Omalla kohdalla vaakakupissa painaa se, että jos en ota rokotetta ja saan koronan niin makaan sairaalassa ja saattaa henki lähteä, vai otan rokotteen ja sairastan koronan lievempänä. Päädyin siihen, että ennemmin otan rokotteen ja selviän vähemmällä kuin sen, että phimmassa tapauksessa lapset jää ilman äitiä ja mies ilman vaimoa. Hui! Kamalia kuvia maalailen seiniin, mutta järjellä pyrin asian ajattelemaan. Sain tammikuulle ajan ravitsemusterapiaan kun sairastaa uniapnea on ylipaino melkoinen ongelma, toivon todella paljon, että saisin siitä motivaatiota laittaa taas nämä perusjutut kuosiin. Tässä on menty aikalailla ylämäkeen ja välillä alamäkeen itseni kanssa. Toisinaan on hyvä olo ja hyvä olla, välillä tuntuu, että ui niin syvissä vesissä. Oppia ikä kaikki! Mulle tää kirjoittaminen on jotenkin terapeuttista, kun saa vapaasti kirjoittaa ilmoille sen mitä haluaa kirjoittaa. Vuosi 2020 oli erittäin raskas, ja masentava jopa ahdistava mutta toivon todella paljon, että vuosi 2021 olisi paljon parempi niin henkisesti, että fyysisesti. Nytkin kun noita uutisia seuraa, kaikenaikaa tapahtuu kaikkea kamalaa, niin pakosta alkaa miettiä, että minkälainen on omien lasten tulevaisuus? Omien lasten eteen sitä on valmis tekemään mitä vain, varsinkin tuo oma erityinen on alkanut pyöriä mielessä enemmänkin. Sekin saa ajattelemaan tätä vuotta jo hieman pidemmälle, kuinka joutuu alkaa terapioista vääntää vai saako ne tuosta vain? Mennäänkö niissäkin helpomman vai vaikeamman kautta? Joskus vain tuntuu, että on helpoin mennä sieltä mistä aita on matalin joka ei välttämättä ole se järkevin eikä paraskaan vaihtoehto. Toisaalta itse toivoisi, että erityislapsiperheet otettaisiin enemmän huomioon, olkoon perheen tilanne millainen hyvänsä. Esim. Omaishoitajuus se käsitetään, että omainen hoitaa omaa puolisoaan tai vanhempiaan, mutta entä ne jotka hoitavat omaa lasta? Ei lapsiomaishoitajista juurikaan puhuta, itse joutuu selvitellä mitä apuja ja tukia perhe voisi saada. Sitten on se pyrokratia, joo olet omaishoitaja mutta kun kriteerit eivät täyty niin et saa sitä etkä tätä tukea, siis WTF?? No toivoa sopii, että meidät omien lasten omaishoitajatkin joskus huomioitaisiin paremmalla tavalla. Tukea mekin tarvitsemme/ansaitsemme. No joo, ehkä nyt taas tuli purettua omia tuntoja taas tauon jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti